Olen 100m aitajuoksun Suomen ennätyksen haltija. Ammatiltani olen myös urheilutoimittaja, koirien koulutusohjaaja, sekä valmentaja. Valmistuin viestinnän kandiksi Clemsonin yliopistosta Etelä-Carolinasta jouluna 2011 arvosanalla summa cum laude ja sain urheilujournalismin maisterin tutkinnon loppuun St Mary’s yliopistossa Lontoossa elokuussa 2013. Olen tehnyt töitä muun muassa Ylelle ja muille medioille ennen kuin palasin kilparadoille ja ryhdyin ammattiurheilijaksi. Opiskelin koirien koulutusohjaajaksi 2022.
2021
Perinteinen Etelä-Afrikan leiri aloitti vuoden 2021. Kolme viikkoa hollantilaisten kanssa treenausta meni hyvin ja leirin viimeisessä aitatreenissä juoksisin ennätysvauhtia aitaväleissä ja hyppäsin vauhdittoman pituuden ennätyksen. Lähentäjäni olivat kipeytyneet jo joulukuussa Suomen kylmästä ilmasta ja kipeytyivät leirin jälkeen uudelleen taas niin paljon, että päätin seuraavaksi lähteä yksin Teneriffan lämpöön treenaamaan kuukaudeksi. Teneriffalla fyssari hoiti takareittäni päivittäin ja pystyin tekemään hyviä treenejä muutaman päivän, kunnes olin tekemässä korkeaa kyykkyä 180 kilon painolla ja kuulin kovan pamauksen selästäni. Kipu oli aivan kamala ja paheni koko matkan sairaalaan. Selkä kuvattiin heti ja siellä näkyi posteriosen interspinous ligamentin repeämä. Lääkärit sanoivat etteivät ole koskaan nähneet vastaavaa. Tuo selkärangan nivelside on kuulemma ”turha”, mutta en seuraavien kolmen kuukauden aikana pystynyt laittamaan ollenkaan painoja niskaani tai käyttämään yläkroppaa kunnolla, eli en voinut tehdä normaalia punttia ollenkaan. Muutaman päivän päästä pääsin treenaamaan uudelleen ja treenit punttia lukuunottamatta sujuivat hyvin pienen takareisikivun kanssa. Teneriffalta siirryin Valenciaan kolmen viikon leirille Rafan luokse ja kaikki meni hyvin. Huhtikuussa oli vuorossa leiri Turkissa hollantilaisten kanssa. Siellä selkä alkoi häiritä juoksemista ja takareisikin alkoi kipeytyä entisestään. 30 metrin kiihdytys oli ainoa missä juoksin ennätyksen.
Suomeen saapumisen jälkeen takareisi oli todella kipeä ja kevään voimaharjoittelun puuttuminen näkyi treeneissä. Polvitaivekin oli ollut koko kevään kipeä ja se hoidettiin kortisonipistoksella. Takareiden jänteen ympärille laitettiin myös kortisonia pahentuneiden kipujen takia. Ensimmäisessä kisassa Jyväskylässä juoksin 12,94 ja lähtö oli ainoa onnistunut osuus. Paavo Nurmi Gamesissa olin toinen ajalla 12,91, mutta en tietenkään ollut tyytyväinen näihin aikoihin kauden 2020 jälkeen. PNG:n jälkeen takareisi kipeytyi niin paljon, että mietittiin koska pystyn kisaamaan uudelleen ja koska pitää laittaa seuraava kortisonipistos. Olin jäänyt pois Euroopan joukkuemestaruuskisoista, koska en pystynyt istumaan lentokoneessa, mutta menin kisaamaan Lappeenrantaan kun en ollut varma kuinka pitkään jalka vielä kestää. Lappeenrannassa juoksin jo alkuerissä 12,91, mutta finaaliin takareisi kipeytyi liikaa ja juoksin finaalissa 12,92. Seuraavaksi vuorossa oli Kuortane Games ja siellä pystyin juosta vain vahvan tulehduskipulääkkeen avulla, mutta kauden parhaan ajan 12,82 (+2,1).
Kuortaneen jälkeen takareiteen laitettiin toinen kortisonipistos. Kun se ei auttanut, laitettiin vielä kolmas ja tehtiin päätös leikkauksesta viimeistään kauden jälkeen. Viimeinen kisa ennen Tokion olympialaisia oli Joensuussa. Olin treeneissä juossut ennätysaikoja, mutta takareisi ei kestänyt yhtään taukoa juoksujen välillä. Olin jokaisessa kisassa juossut parempaa vauhtia kuin koskaan ensimmäiselle aidalle, mutta takareiden kipu esti juoksun jatkumisen loppuun asti. Joensuun verryttelyssä valmentaja uskoi, että juoksen lähelle ennätystä. Kuitenkin tuo 20 minuuttia mitä callingissa odotellaan, tuhosi nämä toiveet. Takareisi jähmettyi koko kesän pienistäkin odottelusta ja oli nyt niin kipeä, että jouduin hypähtelemään maaliin, jonka jälkeen valmentaja joutui pakottamaan minut jättämään finaalin väliin, kun en pystynyt nostamaan jalkaani.
Neljäs kortisonipistos laitettiin juuri ennen Tokion valmistavalle leirille lähtöä. Koko kesän olin joutunut pelkäämään takareiden repeävän kokonaan irti ja kortisonipistokset lisäsivät sitä riskiä. Olympialaisiin pääsy oli kuitenkin ollut yksi elämäni isoimmista unelmista ja siitä en olisi luopunut mistään hinnasta. Mikä tahansa riski oli sen arvoinen.
Valmistava leiri Sagassa sujui takareiden kipua lukuunottamatta ihan hyvin ja tein viisloikassa ennätyksen. Takareisi oli kuitenkin niin kipeä, että sitä kokeiltiin puuduttaakin treeniin, että pääsisin tavalla millä tahansa juoksemaan Tokiossa. Mitään muita tavoitteita ei tässä vaiheessa enää ollut kuin päästä juoksu maaliin.
Tokio 2020: Takareisi kun olisi voinut repeytyä irti hetkenä minä hyvänsä, oli valtava helpotus päästä juoksu olympialaisissa maaliin. Olin nukkunut koko viikon unilääkkeiden voimalla kun stressi ja kipu olivat niin kovat. Hetki kisan jälkeen tuli itkettyä kuinka olympialaisten ei kohdallani näin pitänyt mennä, mutta sen jälkeen olin vain todella onnellinen. Olen olympiaurheilija.
Heti juoksun jälkeen soitin lääkäri Lasse Lempaiselle ja sovimme, että takareidet leikataan Suomessa heti kun viimeinen kortisonipistos on poistunut elimistöstä eli viikko kotiinpaluusta 14. elokuuta. Päivää ennen otettiin vielä magneettikuvat ”istuma-asennossa” ja selvisi, että vasemman takareiden jänne on revennyt osittain irti luusta. Vamma siis oli pahempi kuin mitä olimme kuvitellet. Koska toinenkin takareisi oli aiheuttanut iskiaskipuja, päätettiin sekin leikata. Leikkauksen aikana Lempainen kertoi heti, että molemmissa takareisissä näkyi arpikudosta ja kiinnikkeitä ja niitä poistettiin. Molempien takareisien semimembranous jänteitä venytettiin, vasenta 1,5cm ja oikeaa 1cm. Alueelle mistä jänne oli lähtenyt irti luusta porattiin reikiä parantumisen nopeuttamiseksi ja jänne ommeltiin kiinni. Leikkauksen aikana selvisi tilanteen vakavuus todenteolla.
Ensimmäiset päivät olivat todella vaikeita kun molemmat jalat oltiin leikattu, enkä voinut kävellä tai istua ollenkaan. Kaksi viikkoa piti käyttää keppejä, jonka jälkeen pääsin aloittamaan varovaisen kuntoutuksen. Aluksi kuntoutus oli jalkojen liikuttamista, mutta teimme töitä heti alusta asti joka päivä paitsi sunnuntaisin. Kuuden viikon päästä sain aloittaa treenit crossarilla ja 10 viikon päästä otin ensimmäiset juoksuaskeleet. Neljä kuukautta leikkauksesta sain ensimmäisen kerran juosta kovempaa ja hypähdellä aitojen yli. Viisi kuukautta leikkauksesta juoksin ensimmäisen kerran aitoja.
Vuosi 2021 oli vaikea, mutta olin kolmatta vuotta peräkkäin Suomen nopein aitajuoksija, juoksin jokaisessa finaalissa alle 13 sekuntia ja olympiaunelma kävi toteen. Siitä en voisi olla onnellisempi. Olympialaisiin pääsy on harvinaisempaa kuin lottovoitto. Ja se on urheilijoille arvokkaampi kuin lottovoitto.
2020
MM-kisojen jälkeen lepäsin kaksi viikkoa ennen kuin harjoittelu alkoi kohti vuoden 2020 Olympialaisia ja EM-kisoja. Syksyn harjoittelu meni pääosin hyvin pieniä penikka- ja jalkapohjan kipuja lukuunottamatta. Tammikuussa leireilin kolme viikkoa Etelä-Afrikassa Hollannin Nadine Visserin kanssa. Leiri oli loistava ja rikoin ennätyksiäni kaikessa, myös aitajuoksun väliajoissa. 0,96 väliaika on ennätykseni harjoituksissa. Euroopan mestarin kanssa harjoittelu ja hänelle pärjääminen antoi paljon uskoa omiin kykyihin.
Uskoin pystyväni juoksemaan todella hyvin hallissa, mutta pitkä matkustus Etelä-Afrikasta Espanjaan ja heti kisoihin matkustaminen oli liian rankkaa. Heti ensimmäisen hallikisani jälkeen tunsin pienen nipsaisun takareidessäni ja lensin samantien Suomeen kuvauksiin. Oikeassa takareidessä oli vain pieni repeämä, mutta siinä vaiheessa en halunnut ottaa mitään riskiä Olympialaisten kannalta ja päätin lopettaa hallikauden. Aloin harjoittelemaan rauhassa kohti kesän kisoja.
Helmikuun puolessa välissä jouduin jälleen kerran ambulanssilla sairaalaan ruokatorveen juuttuneen leivänpalan takia ja siinä meni muutama päivä tähystyksessä ja muissa tutkimuksissa. Sen jälkeen lensin pariksi päiväksi Valenciaan, josta suuntasin harjoitusleirille IMG Academyyn Floridaan. Lennolla Floridaan vasen takareiteni kramppasi pahasti ja siitä alkoi koko vuoden vaivannut takareisivamma. Floridassa tarkoitukseni oli harjoitella taas Visserin kanssa, mutta Hollannin joukkue ei koronan takia koskaan päässyt paikan päälle.
Ensimmäinen viikko Floridassa oli vaikea, kun hyvä ystäväni, argentiinalainen keihäänheittäjä Braian Toledo menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa. Onnistuin kuitenkin harjoittelemaan kolme viikkoa suht hyvin, vaikka krampannut takareisikin kiristeli koko ajan. IMG Academyssä puitteet ovat huikeat, mutta koko ajan oli pieni pelko tilojen sulkemisesta. 17. Maaliskuuta sainkin klo 17 tiedon, että klo 18 IMG Academy sulkeutuu ja sieltä täytyy poistua. Autovuokraamot olivat juuri kuuteen asti auki ja lähdin samantien vuokraamaan autoa, jotta pääsisin Orlandoon suomalaisten pituushyppääjien luo yöksi. Tämäkään ei ihan helposti sujunut, kun mikään pankkikorttini ei toiminut, mutta hetken itkun jälkeen autovuokraamon työntekijä vei minut hakemaan pankista shekin ja pääsin reilu parin tunnin ajomatkalle.
Orlandossakin muutama päivä treeniä sujui hyvin, kunnes tuli tieto, että punttisalit ja kentät suljetaan. Myös ulkonaliikkumiskielto oli voimassa. Menimme sitten ostamaan takapihalle puntit ja hypimme aitojen yli kentille. Vartijat kuitenkin häätivät meidät pois kentiltä, joten aloin britti- ja sveitsiläisen pikajuoksijan kanssa menemään kentälle ennen klo 6 aamulla, jolloin oli vielä pimeää. Yhden kentän hoitaja sanoi, että voimme harjoitella, kunhan poistumme kentältä ennen klo 8 aamulla. Joinain aamuina kentälle tuli työntekijöitä ja piileksimme puskien takana ja hypimme aitojen yli pakoon. Kerran poliisejakin. Pari treeniä keskeytyi vartijan tullessa paikalle, mutta molemmat kerrat ajoimme 45 minuuttia toiselle kentälle ja saimme treenit tehtyä loppuun. Joitain treenejä piti tehdä nurmikolla ja rantalentiskentällä. Kaikkeen säätämiseen ja klo 4.30 treeneihin heräämiseen nähden 10 viikon leiri sujui kuitenkin hyvin. Ei tietenkään optimaalisesti.
Kun tieto olympialaisten siirtymisestä tuli, oli se surullista, mutta EM-kisat olivat vielä tavoitteena ja motivaationa. EM-kisojen peruuntuminen oli valtava pettymys ja sen tiedon saatuani varasin heti lennot takaisin Suomeen. Paluulentoni Espanjaan oli jo useaan otteeseen peruttu ja uudelleen buukattu ja peruttu. Suomessa treenasin kaksi viikkoa karanteenissa kotisalilla ja ulkona. Tässä vaiheessa helmikuun lennon krampista alkanut koko kevään häirinnyt takareisikipu alkoi pahentua huomattavasti.
Olin päässyt Espanjaan vain muutaman päivän koko vuoden aikana. Seuraavat kaksi kuukautta olivat todella stressaavaa aikaa, kun yritin lopettaa vuokrasopimustani ja kaikkia sähkö- ja muita sopimuksiani Espanjassa ja saada omaisuuttani Suomeen. Koko omaisuuteni oli Valenciassa ja minulla oli Suomeen tullessa vain leirilaukut mukana. Meni viikkoja kun en saanut nukuttua stressin takia ja päivittäin kului tunteja järjestelyihin. Lopulta suomalainen nainen pakkasi tärkeimmät tavarani ja suomalainen mies toi tavarat Suomeen. Valtava kiitos heille siitä.
Menetin suurimman osan omaisuudestani Espanjassa ja tavaroiden lisäksi kolmen kuukauden vuokrien takuumaksu jäi sinne. Samaan aikaan ostin ensiasuntoni Helsingistä. Asunnon sijainnin valitsin täysin sen mukaan, että voin kävellä harjoituksiin. Muutto kahdessa maassa verotti kuitenkin harjoittelua ja palautumista, enkä touko- ja kesäkuun vaihteen treeneissä saanut aikaan hyviä suorituksia. Vaikka en ajatellut olevani hyvässä kunnossa, olin silti innoissani kilpailemisesta ja kun kesäkuun alussa jo kilpailut järjestettiin, en voinut olla juoksematta. Edellinen iltakin meni myöhäiseen yöhön muuttopuuhissa ja viikkoa aikaisemmin en ollut pystynyt juoksemaan, joten mitään odotuksia ei ollut. Aika 12,84 kauden avauksessa Lahdessa yllätti itseni ihan yhtä paljon kuin muutkin. Olin ajatellut hyvällä tuurilla juoksevani 13,1. Olympiaraja ja kauden kärkitulos maailmassa ensimmäisessä kisassa oli valtava helpotus.
Heti perään kävimme työmatkalla Oslon Timanttiliigassa juoksemassa 200 metrin aidat. Kahden harjoituskerran jälkeen eivät askeleet oikein asuneet, mutta se oli hauska tapahtuma. Harjoittelin taas viikon hyvin, jonka jälkeen takareisikipu paheni jälleen huomattavasti. Seuraavaan kilpailuun oli jo kovemmat odotukset. Tulehduskipulääkekuurit eivät olleet auttaneet, mutta viisi päivää ennen Espoon kilpailua takareiden jänteen ympärille laitettu kortisonipistos oli auttanut takareiden kipuun ja olin tehnyt parhaan harjoitukseni ikinä. Espoon alkuerän 12,81 oli toiseksi paras aikani koskaan, mutta sekoilu lähdössä ja pienet kontaktit radalla veivät parhaat terän finaalista.
Olin varautunut kilpailemaan vasta heinäkuun puolessa välissä seuraavan kerran, mutta kolme päivää ennen Jyväskylän kisaa sain manageriltani tiedon, että juoksen sielläkin. Menin paikalle epävarmana kilpailemisesta. Takareiteni oli todella kipeä, enkä ollut nukkunut taas ollenkaan muuttojen takia. Päätin vasta verryttelyssä kilpailla. Olo oli todella huono, enkä uskonut juoksevani hyvää aikaa. Vielä lähtötelineiden takana meinasin jättää kisaamatta takareiden kivun takia. Onneksi juoksin, tuloksena oli kauden kärkiaika 12,76 ja jälleen toiseksi paras aikani ikinä.
Seuraavaan kilpailuun Lahteen oli taas suuret odotukset ja se olikin ainoa kisa, jonka pystyin juoksemaan ilman takareisiongelmia. Lahden alkuerässä juoksin 12,96 -1,8 m/s vastatuuleen ja finaalissa 12,80 -0,6 m/s vastaiseen. Alkuerän aika oli loistava todella kovaan vastaiseen ja finaalin juoksu ehkä elämäni paras juoksu. Hyvässä myötätuulessa aika olisi todennäköisesti ollut reilusti alle Suomen ennätykseni. Yksi päätavoitteista kaudelle 2020 oli juosta hyvin vastatuuleen. Se toteutui paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Ajalla 12,80 on päästy lähes aina Olympialaisten finaaliin, joten siihen pystyminen vastatuulessa antoi paljon luottamusta seuraavalle kaudelle.
Heinäkuun lopun treenijakso meni hienosti, mutta juuri ennen seuraavia kilpailuja takareiden tulehdus alkoi pahentua ja kipu levisi iskiashermoon. Aiemmin kesällä olin juossut vain kivun kanssa, nyt iskiashermo alkoi lamauttaa vasenta jalkaa ja jalka alkoi pettää alta juostessa. Kisat menivät silti kohtalaisesti, kunnes tuli yksi kauden pääkisoista, Paavo Nurmi Games. Takareiteeni oli laitettu taas kortisonia juuri ennen edellistä kilpailua Espoossa, mutta vähän eri kohtaan, eikä se tällä kertaa auttanutkaan. PNG:ssä juoksin molemmat juoksut vinossa ja kolhin aitoja, kun vasen jalkani ei mennyt suoraksi ja petti alta. En juuri koskaan kolhi aitoja, ellei kipu aiheuta väärää asentoa. Seuraavana päivänä kävin uudessa magneettitutkimuksessa ja laitoimme vielä kolmannen kortisonipistoksen takareiden jänteen ympärille, iskiashermon viereen.
Kalevan Kisat 2020 ja Suomen mestaruus
Kaksi päivää kolmannen kortisonipistoksen jälkeen, perjantaina 14. elokuuta, oli Kalevan Kisat. Kortisoni oli poistanut kivun, mutta tiistain teknisesti huonojen juoksujen jälkeen olin silti epävarma miten pystyisin juosta. En ollut koskaan voittanut Suomen mestaruutta, joten päivä oli minulle tärkeä. Verryttelyjuoksut olivat huonoja, kun jalka edelleen petti alta, mutta en tuntenut mitään kipua. Lonkkani oli myös lukossa ja verryttely jäi lyhyeksi sitä avatessa. Alkuerässä otin lähdön varman päälle ja juoksu olikin todella helppoa. Alkuerän 12,81 oli uusi Kalevan Kisojen ennätys. Ennen finaalia jatkoimme jumisen lonkan avaamista, siinä kuitenkaan onnistumatta. Finaali jännitti aivan uskomattoman paljon, en voinut epäonnistua. Paineet olivat urani kovimmat.
Otin lähdön jälleen vähän turhankin varman päälle, reaktioni oli huono ja ensimmäiset askeleet pettivät täysin altani. Juoksin hitaimmat ensimmäiset kaksi aitaa pariin vuoteen. Tiesin kuitenkin voittavani jos en kompuroi. Loppu tulikin hyvin, tai oikeastaan paremmin kuin koskaan. Juoksin 0,97 kisaennätys aitavälejä ja elämäni nopeinta vauhtia, aina toisesta aidasta eteenpäin. Ensimmäinen Suomen mestaruuteni tuli loistavalla ajalla 12,79, joka oli jälleen Kalevan Kisojen ennätys. Alkukesän hyvillä lähdöillä olisin selkeästi rikkonut SE:ni, mutta kauden päätavoite arvokisojen peruunnuttua oli Suomen mestaruus ja sen saavuttaminen tuntui mahtavalta.
Palkintojenjaon jälkeen olikin vuorossa dopingtesti, jossa oikea takareiteni kramppasi pahasti nestehukan takia. Yritin muutama päivä myöhemmin kilpailla Unkarissa, mutta krampissa oleva takareisi vain repesi hieman lisää. Hypähtely maaliin 13 sekuntiin krampissa olevalla takareidellä oli sekin jo hyvä saavutus. Takareisi revähti uudelleen viikon kuluttua ja jouduin perumaan lähes kaikki kilpailut. Harmillisesti naisten aidat olivat Timanttiliigan laji vain syyskuun loppupuolella Roomassa ja Dohassa. En halunnut jättää kutsua Timanttiliigaan käyttämättä ja kuntoutin takareittä ja pystyin ennen Roomaa tekemään yhden aitatreenin. Roomaan lentämisen jälkeen koko kauden vaivannut vasen takareisi kipeytyi uudelleen ja vaikka oikea takareisi oli kunnossa, ei kovissa kivuissa juoksemisesta tullut yhtään mitään. Päätimme perua Dohan Timanttiliigan ja lopettaa kauden. Kokemuksena kuntoutus ja siitä kilpailuihin palaaminen oli kuitenkin arvokas.
2020 kisakausi
2020 oli vaikea niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta kaikesta huolimatta yllättävän uskomaton kilpailukausi. Suomen mestaruus, Kalevan Kisojen ennätys, voittamaton kausi Suomessa, kahdeksan kertaa alle Olympiarajan, keskiarvo 12,80. Vaikka SE:n parantaminen jäi ensi vuoteen, oli kausi kokonaisuudessaan jopa parempi kuin olisin voinut kuvitella. Kolme kertaa alle 12,8, yksitoista kertaa alle 12,9, viisitoista kertaa alle 13 sekuntia. Taso olosuhteista riippumatta oli loistava ja kehitystä viime vuoteen tuli valtavasti. Jos kesän kisoistani ottaisi parhaat väliajat, olisi aika 12,56. Se kertoo mihin on potentiaalia. Tästä on hyvä jatkaa kohti 2021 uutta Olympiakautta!
Kevään 2019 harjoittelu
Kevään harjoittelua vaivasi koko ajan tammikuussa revennyt takareisi. Jatkoimme pitkiä vetoja (300m) huhtikuulle, enkä aitonut kunnolla ennen huhtikuuta. Rakensimme siis peruskuntoa pitkälle kevääseen. Lopulta oli pakko luovuttaa ajatuksen kanssa, että takareisi paranisi. Kolmen magneettikuvan jälkeen lääkärit eivät vieläkään keksineet syytä miksi jalka on edelleen kipeä. Pikkuhiljaa aloin myös uskomaan, että takareisi kestää kovaa harjoittelua vaikka kipu oli kova.
Henkisesti iso kynnys itselleni oli valmentajani rakastama 5×11 aitaa treeni. Viime vuonna ensimmäisellä, toisella ja kolmannella kerralla tätä yrittäessäni reväytin etureiden. Pelkäsin harjoitusta todella paljon, koska en ollut ikinä selvinnyt kyseisestä treenistä terveenä. Parhaimmillaan onnistuin tekemään 2×11 aitaa. En nukkunut kuin muutaman tunnin koko viikolla ennen ensimmäistä 5×11 aidan harjoitusta. Kun vihdoin uskaltauduimme tekemään sen, oli helpotus valtava ja tiesin, että jos tästä selviän, selviän kaikesta. Valmentaja antoi tämän treenin ensimmäisen kerran keväällä lahjaksi syntymäpäivänäni 😀
Yksi aamu olin kävelemässä treeneihin, kun rattijuoppo meinasi ajaa päälleni. Auto oli senttien päässä sateenvarjostani keskellä ison risteyksen jalkakäytävää. Pienen shokin jälkeen tein ensimmäisen aitalähtötreenin, johon takareisi ei vaikuttanut. Tämä antoi lisää uskoa siihen, että takareisi kestää. Tästä alkoi täysillä harjoittelu, vaikka valtavan kivun takia jokainen verryttely kesti ikuisuuden ja jokaisella aidalla ponnistus tuntui siltä, että reisi repeää.
Koko harjoituskausi oli selvästi kovin mitä olen koskaan tehnyt. Viikossa oli 10 treeniä, joista ei yksikään ollut helppo. Takareiden takia jouduin jättämään väliin vain ehkä 4-5 treeniä ja korvan tulehduksen takia kolme. Takareiden takia myös muutimme joitain harjoitteita. Lisäksi kaaduin pahasti portaissa, jonka takia tuli yksi extra lepopäivä ja edelleen jatkuva selkäkipu. Minua vaivaa myös paha uniongelma ja ahdistus, jotka vaikuttavat tietenkin harjoittelusta palautumiseen. Kolme vuotta kestänyt siedätyshoito (koivulle; pölypunkille jatkuu vielä) tuli onneksi päätökseen keväällä, joka selvästi on vaikuttanut positiivisesti jaksamiseeni. Mutta minun historiallani tämä oli aika onnistunut harjoituskausi. Tosin tiedän, että paljon voisi mennä paremminkin. Uskon siis, että tuloksissakin on vielä paljon parannettavaa.
Kilpailukauteen lähdin luottavaisin mielin, vaikka takareiden pärjääminen jännitti.
MM-raja ja 13 sekunnin alitus
Ensimmäisissä kisoissa juoksin kohtalaisia aikoja, mutta tiesin kovan harjoittelun vielä vaikuttavan tuloksiin. Aloitin ajalla 13,22, jonka jälkeen voitin Euroopan seurojen mestaruuskisat ajalla 13,18. Tämän jälkeen tein parhaan aitatreenin elämässäni. Seuraava kisa oli Pamplonassa, jonne matkustimme 7 tuntia bussilla. Halusin rikkoa 13 sekuntia, mutta parin metrin vastatuuli ja rikkinäiset telineet eivät antaneet siihen mahdollisuutta. Kisan jälkeen päätimme valmentajani kanssa, että nyt täytyy saada heti uusi kisa, niin varasin lennot iltayhdeksältä seuraavaksi aamuksi Suomeen, koska Lahdessa olisi Motonet GP keskiviikkona. Pamplonasta oli vielä 7 tunnin bussimatka takaisin Valenciaa ja lentoni lähtisi klo 6. Samaan aikaan kun varasin lennot, joukkueemme jäsen kaatui ja hänen molemmat olkapäänsä menivät sijoiltaan. Jouduimme siis jäädä odottelemaan valmentajia, jotka lähtivät tietenkin mukaan sairaalaan. Hetken jouduin jännittämään kerkeänkö mitenkään lennolle. Kymmenen jälkeen pääsimme kuitenkin lähtemään Valenciaa kohti ja olin kotona puoli viideltä. Otin seuraavalle viikolle valmiiksi pakatun laukun matkaani ja taksin lentokentälle. Suomeen saavuin seuraavana päivänä klo 15. En nukkunut 38 tuntiin ja matkustin 24 tuntia viikonlopun aikana. Koska valmistautuminen Lahden kisaan ei ollut paras mahdollinen, en odottanut kisalta mitään muuta kuin hyvää harjoitusta.
Lahteen ajoimme siskoni ja hänen miehensä kanssa kisapäivänä. Olin edellisenä päivänä tehnyt todella väsyneen viimeistelytreenin. Alkuerissä juoksin 13,17 vastatuuleen, eivätkä odotukseni nousseet yhtään, koska tiesin finaalissakin olevan vastatuulta. En edes tiennyt moneltako calling finaaliin oli ja rupesinkin ihmettelemään miten kaikki ovat siellä jo kun minä vielä makoilen muualla. Ennen finaalia ajattelin ainoastaan, että olisi se kiva kuitenkin se 1000 euroa voittaa, kun tänne asti tulin Espanjasta. Lähtöni ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta juoksu lähti hyvin käyntiin. Tulin aivan päin kuudetta ja kahdeksatta aitaa ja tiesin jarrutusten vaikuttavan vähän aikaani. Maalissa ajattelin juosseeni ehkä 13,1, joka olisi ihan hyvä aika pieneen vastatuuleen.
En voinut uskoa aikaa, kun tulostaululla näkyi 12,92! Tulos korjattiin heti 12,93:een (tuuli -0,2). Reaktioni näkyykin alla olevalla videolla. Olin pienestä asti unelmoinut 13 sekunnin rikkomisesta, enkä mitenkään odottanut sen tapahtuvan sinä päivänä. Samalla meni rikki Dohan MM-kisojen tulosraja 12,98. Aika oli lisäksi Suomen kaikkien aikojen 2. paras, Euroopan tilaston 2., maailmantilaston 27., SFI ennätys, ja 30-vuotiaiden SE. Isoin unelma mitä elämässäni on ollut, oli tullut toteen!
https://www.instagram.com/p/ByXA0sDnTRj/
En pystynyt nukkumaan moneen yöhön tämän jälkeen ja seuraavat kisat menivätkin aivan muissa maailmoissa. Juoksin huonompia tuloksia huomattavasti paremmissa olosuhteissa. 12,93 pieneen vastaiseen, on paljon parempi tulos kuin 12,90 tai 12,83 jotka juoksin liiassa myötätuulessa. Väsymys näkyi kaikessa tekemisessä, eikä kunnon kuntopiikkiä kerennyt tulla ollenkaan. Takareitenikin kipeytyi pahasti uudelleen. Magneettikuvissa näkyi nyt hamstring syndrooma, eli takareiden jänne ja ympäristö on tulehtunut ja siellä on arpikudosta ja kiinnikkeitä. Leikkaus voisi parantaa, mutta kun pärjään kovan kivun kanssa, ei se ole pakollinen. Vasta Kuortaneella juhannuskisoissa tunsin oloni taas hyväksi ja aikakin oli 12,83w. Ensimmäinen kertani alle Tokion Olympialaisten rajan (12,84), mutta tuulta oli liikaa. Oli silti hienoa saada se tunne, että selvästi pystyn rajan rikkomaan. Tähän oli hyvä lopettaa alkukesän kisarupeama ja mennä harjoittelutauolle. Talvella loistavassa kunnossa ollut lähtöni on vielä täysin kateissa ja kisoissa tekniikkavirheet vaivaavat, eli niitä työstetään nyt paremmiksi 🙂
Suomen ennätys, olympiaraja, Eurooppa vs USA edustus, MM-kisojen välierät
Mikä kausi! En voisi olla iloisempi. Rikoin Suomen ennätyksen 100 metrin aitajuoksussa, alitin olympiarajan, minut valittiin edustamaan Eurooppaa Eurooppa vs USA ottelussa Euroopan toiseksi nopeimpana aiturina, pääsin välieriin MM-kisoissa ja olen kauden lopussa Euroopan kolmanneksi nopein aitajuoksija.
Suomen ennätys on jotain mitä en ikinä olisi uskonut pystyväni rikkomaan. Mutta tein sen. Juoksin Suomen ennätyksen 12,72. Minulta kesti viikkoja käsittää tämä ja vasta nyt kauden loputtua pystyn olemaan iloinen ja ylpeä siitä. Samalla alitin olympiarajan Tokion 2020 olympialaisiin. Se oli isoin unelmani ja isoin tavoitteeni kaudelle 2019. Dohan MM-kisoihin pääseminen oli kauden toiseksi isoin tavoite ja kaiken mennessä täydellisesti, välieriin pääsy oli haaveissa.
12,72 muutti kaiken. Dohasta tulikin vain välietappi matkalla Tokioon ja EM-kisoihin 2020. Innostus pääsystä uran ensimmäisiin MM-kisoihin muuttuikin tutkimusmatkaksi miten valmistaudun parhaalla mahdollisella tavalla vuoden 2020 arvokisoihin, joissa toivottavasti on olemassa oikeat menestysmahdollisuudet. Kun ymmärsin pystyväni juoksemaan 12,72 vain vuoden kunnon harjoittelulla ja senkin ilman apurahoja ja muita tukia avittamassa, tiedän pystyväni juoksemaan kovempaa ja tasaisemmin toisen vuoden harjoittelulla. Ensimmäisen vuoden täysin ammattilaisena ja tukiurheilijana. Toinen vuosi harjoittelua toivottavasti antaa minulle voimaa oikeasti jahdata mitaleja ja finaaleja. Kaikki ajatukset Suomen ennätyksen jälkeen siirtyivät Tokioon. Sen takia kauden loppu oli henkisesti todella rankka, mutta olen onnellinen, että pystyin lopettamaan sen kahteen alle 13 sekunnin juoksuun ja MM-kisojen välieriin urani ensimmäisissä MM-kisoissa.
Eurooppa vs USA valinta oli myös todella iso juttu minulle ja mahtava kokemus. Et voi saada paljon isompaa kunnianosoitusta kuin maanosasi edustamisen. Kaksi viikkoa aiemmin voitin Suomi-Ruotsi-maaottelun ensimmäisen kerran ajalla 12.85, joka oli toiseksi paras aikani tällä kaudella. Suhteessa parempi kuin SE, koska kyseessä oli päivän ainoa juoksu ja nollatuuli. Eurooppa vs USA ottelu oli kuin Ruotsi-ottelu aivan eri tasolla. Uskomattomia kokemuksia!
Kausi ylitti kaikki odotukseni, enkä malta odottaa ensi vuotta! Paras asia on kuitenkin ollut se usko ja toivo minkä olen pystynyt antamaan muille siitä, ettei ikinä pidä luovuttaa unelmiensa kanssa mitä tahansa vastoinkäymisiä tulisi vastaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä ja mikään ei ole mahdotonta!
Syksyn harjoittelu ja hallikausi 2019
Aloitin harjoittelemaan uudelleen kolmen viikon levon jälkeen. Pärnussa reväyttämäni takareiden yläosa/pakaran alaosa olivat kipeät koko syksyn, mutta harjoittelu sujui silti hyvin. Marraskuussa olimme Suomen aitureiden kanssa Turkissa harjoitusleirillä kaksi viikkoa ja kaikki meni loistavasti, kunnes lensin kotiin Valenciaan. Takareiteni tuli todella kipeäksi, mutta jatkoin harjoittelua, kunnes joulun aikoihin jouduin pitämään 10 päivää juoksutaukoa kivun takia. Treenitauon jälkeen meillä oli maajoukkueen harjoitusleiri Teneriffalla, jossa tein elämäni siihen asti parhaat ja nopeimmat aitatreenit. Olin varma, että 8 sekuntia alittuu hallikaudella.
Viikon leireilyn jälkeen tein loistavan aitalähtötreenin Suomen muiden aitureiden kanssa ja kun olimme tehneet yhteislähdöt sanoin maajoukkuevalmentajalle, että teen vielä yhden lähdön lisää. Yksi lisää on harvoin hyvä asia. Piti jälleen kerran oppia se uudelleen. Luulin takareiteni vain krampanneen aidalle ponnistuksessa, mutta kipu kasvoi ja kasvoi ja kävelin kentältä suoraan sairaalaan. Takareidessä oli repeämä.
Parin viikon päästä yritin aitoa uudelleen ja kipu yltyi. Lensin Suomeen, jossa lääkäri sanoi, että kilpaileminen olisi hallikaudella vielä mahdollista, mutta hän käski miettimään onko tavoitteeni juosta EM-halleissa, vai Dohan MM-kisoissa. EM-hallit eivät ole koskaan kuuluneet tavoitteisiini, vaan kesän MM-kisat olivat koko vuoden päätavoite. Päätimme olla riskeeraamatta MM-unelmaa ja jätimme koko hallikauden väliin. Hallikauden sivusta katsomisesta teki vielä vaikeampaa se, että tiesin olevani huippukunnossa. Valmentajani odotti minulta EM-mitalia. Kärsivällisyys oli koetuksella, mutta uskoin koko ajan päätöksen tuovan haluttuja tuloksia kesällä.
Loppukausi 2018
Juoksin Berliinin jälkeen vielä kaksi kilpailua. Ensin Pärnussa, jonka jälkeen kausi huipentui Suomi-Ruotsi maaotteluun. Pärnussa liukastuin kenkään ennen juoksua ja reväytin takareiteni yläosan. Juoksin Ruotsi-ottelussa silti 13,23 sijoittuen toiseksi ja otimme Suomen naisten kanssa kolmoisvoiton! Tämä oli yksi urani tähänastisista kohokohdista, tunnelma Tampereella oli uskomaton.
Kevät 2018
Harjoittelu ja elämä Valenciassa alkoi loistavasti ja ensimmäisinä kahtena viikkona kehityin valtavasti. Kolmannella viikolla reväytin etureiteni ja sen paranemisessa kesti kaksi viikkoa. Ehdin harjoitella viikon, jonka jälkeen etureisi repesi vielä pahemmin. Tällä kertaa paraneminen kesti neljä viikkoa. Muutaman päivän harjoittelun jälkeen reisi repesi vielä kolmannesta kohdasta uudelleen. Tämä oli kolme viikkoa ennen ensimmäistä kunnon kisaani. Tässä vaiheessa uskoni siihen, että voisin juosta hyvin kesällä, alkoi hiipua. Emme olleet harjoitelleet täysipainoisesti kuin vajaan kolme viikkoa. Itkin lähes joka päivä, koska olin ottanut niin suuren riskin lopettaessani työni ja muuttamalla Valenciaan, eikä näyttänyt siltä että voisin juosta minkäänlaisia tuloksia kesällä.
Juoksin piikkareilla kaksi viikkoa ja lähdin Paavo Nurmi Gamesiin täysin ilman odotuksia. Siellä juoksin puolella sekunnilla parhaan kaudenavaukseni ikinä, ja usko ja toivo EM-kisoista palasi. Neljä päivää PNG:n jälkeen reväytin reiteni Salamancassa vielä neljännen kerran. Paranemisessa kesti jälleen reilu viikko. Pääsin pian kuitenkin kilpailemaan ja juoksinkin ennätykseni ja EM-rajan ja paransin tulosta vielä aikaan 13,14 neljä päivää myöhemmin. Parhaat tulokseni kesäkuussa olivat 13,14, 13,16 ja 13,16w (EM-raja 13,25).
Kalevan Kisat ja EM-kisat 2018
Kalevan Kisat olivat tähän mennessä urani kovin paikka. Koko vuoden tiesimme, että aitajuoksun taso Suomessa on niin kova, että EM-rajan alittajia tulee todennäköisesti olemaan useampi kuin kolme. Ennen Kalevan Kisoja rajan oli alittanut neljä juoksijaa ja meille ilmoitettiin, että Kalevan Kisojen kolme parasta lähtee EM-kisoihin. Harjoittelin kaksi viikkoa kovaa Valenciassa ennen kuin lensin Suomeen.
Kalevan Kisojen viikolla olin todella väsynyt ja kisapäivänä koko kroppani oli aivan tukossa. En uskonut juoksevani hyvää aikaa, kun jopa telineisiin meneminen oli vaikeaa. Alkuerissä luulin, etten pääse edes maaliin, mutta voitin alkueräni ja juoksin alkuerien toiseksi nopeimman ajan. Yleensä uskon juoksevani hyvin ja itseluottamukseni kisoissa on hyvä, mutta ennen finaalia olin varma, että juoksen huonosti ja tulen olemaan neljäs. Sain finaalissa uskomattoman huonon lähdön ja luulin, että peli oli jo menetetty. Kuitenkin loppu kulki todella hyvin, enkä missään vaiheessa luovuttanut. Mietin vain etten aio hävitä tätä. Maaliin tullessa en tiennyt monesko olin. Kun tulostaululle ilmestyi aika 13,15 ja toinen sija, en jostain syystä osannut edes iloita. Ennätysjuoksuni jälkeen itkin onnesta puoli tuntia, mutta tällä kertaa monen kuukauden stressin helpottaminen toi ainoastaan väsymyksen. Pääni oli aivan tyhjä, enkä tiennyt yhtään mitä sanoin haastatteluissa. Ajattelin, että ilo tulisi myöhemmin, viimeistään kun EM-joukkue nimettiin, mutta tuntuu ettei Kalevan Kisojen aiheuttama stressi ole vieläkään kunnolla helpottanut.
Seuraavalla viikolla menin kisaamaan Karlstadiin ja juoksin kohtalaisen ajan 14 tunnin matkan jälkeen. Kisan jälkeen luulin murtaneeni jalkani, mutta onneksi kenkämerkin vaihto ja fyssarilla käynti auttoi kipuun. Sen jälkeen oli vuorossa Lapinlahden Motonet GP, joka oli viimeinen kilpailu ennen EM-kisoja. Juoksin ajat 13,21 ja 13,18 nollatuulessa, joka lupasi todella hyvää EM-kisoja ajatellen. Torstaina ennen Berliiniä, eli kuusi päivää ennen kisaa, juoksin parhaan aitatreenin mitä olen koskaan juossut. Olin varma, että voin juosta alle 13 sekuntia Berliinissä.
Samana päivänä kuitenkin naamaani alkoi särkeä ja oli päänsärkyä ja pientä nuhaa. Berliiniin päästyäni sunnuntaina kävin lääkärillä, joka totesi minulla olevan poskiontelontulehdus ja sain antibiootit. Allergiani pahenevat aina Suomeen tullessa, joten luulen tämän johtuneen vain allergioistani. Maanantain viimeistelytreeni meni ihan hyvin, mutta valmentajani sanoi nähneensä jo silloin, että kaikki ei ole kunnossa. Sunnuntaista tiistaihin olin todella sairaan oloinen, mutta keskiviikon kisapäivänä luulin sairauden jo helpottaneen, enkä uskonut sen vaikuttavan juoksuuni. Sain loistavan lähdön EM-kisojen alkuerissä ensimmäisellä yrityksellä, mutta se ammuttiin takaisin. Toisella yrityksellä sain jälleen hyvän lähdön, mutta missään vaiheessa en saanut rytmistä kunnolla kiinni, enkä jaksanut juosta loppuun. Aika 13,31 oli pettymys, mutta jälkikäteen ajateltuna se oli paras aikani ikinä vastatuuleen. Juoksin myös ensimmäiset kolme aikaa 0,17 sekuntia nopeampaa kuin ennätysjuoksussani, joka kertoo, että parannettavaa ennätyksessäni on vaikka kuinka paljon. Olin eräni neljäs ja kolme parasta pääsi välieriin.
Kokemuksena Berliini oli kuitenkin uskomaton. Maksoin majoitukseni vielä omien kisojeni jälkeen, jotta voin katsoa kisat loppuun ja harjoitella valmentajani kanssa. Se kannatti. Uskomattomat suoritukset muiden maiden urheilijoilta toivat huomattavasti lisämotivaatiota ensi vuoden harjoitteluun. Olen ollut toimittajana edellisissä arvokisoissa ja nämä olivat ensimmäiset aikuisten arvokisani urheilijana. Tästä kiinnostui myös muu maailma ja Puolan kahden TV:n ja Ruotsin lehtien lisäksi CNN teki minusta jutun, joka omasta mielestäni oli yksi kisojeni kokokohdista. Kysyin heiltä tässä jutussa myös töitä Tokion Olympialaisten jälkeen ja he ovat luvanneet pitää yhteyttä! 😀
Syksy 2017 ja hallikausi 2018
Syksyn harjoittelukauteni myöhästyi joitain viikkoja, koska olin moottoripyöräonnettomuudessa. Tapahtui myös muita ikäviä asioita. Mitään vakavaa ei onneksi sattunut ja sen jälkeen harjoittelu sujui hyvin, vaikka harjoittelinkin 9 tunnin työpäivien jälkeen. Moottoripyörän olin ostanut, jotten joutuisi pyöräilemään enää 10 kilometriä päivässä harjoituksiin. Kävin Egyptissäkin harjjoitusleirillä, jotta sain edes yhden viikon harjoitella ilman täysipäiväistä työntekoa.
Kilpailukauteni alkoi joulukuussa ihan kohtalaisella tuloksella, ei kuitenkaan sellaisella mitä odotin. Ensimmäisessä kunnon kilpailussani tammikuussa kuitenkin taitoin nilkkani ja mursin luun jalastani. Pian tämän jälkeen minut ryöstettiin (kolmannen kerran vuoden sisällä) ja siitä alkoi kolmen kuukauden sairasloma ahdistuksen ja paniikkikohtausten vuoksi. En pystynyt harjoittelemaan tai tekemään töitä, mutta kävin viikonloppuisin kilpailemassa. Oloni oli todella huono Barcelonassa ja mietin, että jos koskaan aion juosta hyvin, niin se on tehtävä nyt, koska olen jo 30-vuotias. Täyttämättömiä unelmia oli niin paljon, että tiesin nyt olevan se aika jolloin ne on tehtävä. Päätin, että minun on muutettava ja Maaliskuun puolivälissä lopetin työni ja muutin Valenciaan.
Kausi 2017
Paras aikani tänä kesänä oli 13.25, joka olisi sama aika kuin EM-raja ensi kesänä, mutta tuulimittarin epäkunnosta johtuen tulos merkattiin tuulitulokseksi. Jos tulos olisi virallinen, olisi se ollut paras aika Espanjassa ja jaettu paras aika Suomessa. Juoksin ajan yli 40 asteen keuhkokuumeessa, joten jos kauteni ei olisi päättynyt muutaman päivän päästä, luulen että olisin voinut juosta vieläkin paremmin. Nollatuulessa juoksin 13.48 ja 13.49 (parhaat ajat Kataloniassa), ja paras tulos oli nopein aika Katalonian mestaruuskisoissa. Kaikki heinäkuun juoksuni parhaassa kunnossa ollessani juoksin lähes yksin. Paras reaktioaika tänä kesänä oli 0.18 ja useimmiten 0.22+, joten tässäkin on ensi kaudeksi parannettavaa. Lopetin kauden keuhkokuumeen jälkeen, Kalevan Kisat ja Espanjan mestaruuskisat olisivat muutenkin jääneet väliin siskoni häiden ollessa samana päivänä. Maaliskuun alussa en ajatellut koskaan edes kisaavani enää, joten 13.25 on parempi aika kuin olisin voinut edes uneksia 🙂 Nyt kovemmilla tavoitteilla ensi vuoteen!
Kesäkuu 2017
Viimeisestä päivityksestä on jo pari vuotta aikaa, niin ajattelin että kun vielä muutaman päivän olen Suomen tilastoykkösenä niin päivittäisin miten tähän on päädytty 😀 Eli tervehdyin vihdoin kokonaan viime vuoden aikana, ainoastaan pahimpien allergioiden siedätyshoito jatkuu vielä pari vuotta, ja muutin Barcelonaan joulukuun lopussa. En ole treenannut ollenkaan kolmeen vuoteen, mutta olen käynyt salilla 2-3 kertaa viikossa ja välillä juossut rannalla. Edellisestä juoksuaskeleesta ennen helmikuun loppua oli kuitenkin yli puoli vuotta.
Helmikuun 26. päivä tuttu kymmenottelija oli treenaamassa Barcelonassa ja menin kentälle huvikseni juoksemaan muutaman aidan. Ekat juoksuaskeleet oli jotain aivan järkyttävää, arvelen että olisin juossut 100m reilusti yli 15 sekuntia. En päässyt edes ensimmäiselle aidalle joten siirsin sen yli puoli metriä lähemmäksi ja aidat oli noin metrin lyhyillä väleillä. Aitominen oli kuitenkin hauskaa joten päätin tulla seuraavana viikonloppuna uudelleen. Maaliskuun 5. päivä juoksin taas yksin aitoja ja ajattelin, että voisi treenata kaksi kertaa viikossa ja juosta vain rajan Kavelan Kisoihin ja ehkä sitten paremmin seuraavana kesänä. Maaliskuun 9. päivä tulin kentälle ja urheilija mun treeniryhmästä tuli kysymään ”Ootko sä Suomesta? Mulla oli ennen suomalainen manageri. Treenaatko sä yksin? Tuu meiän kanssa treenaamaan.” Hän sitten meni esittelemään mut ryhmälle ja valmentajalle ja 10. maaliskuuta oli mun ensimmäiset harjoitukset ryhmässä. Koska lähes kaikki on 400 metrin aitajuoksijoita niin juoksin 400 metrin aitoja ensimmäisissä treeneissä.
Aluksi harjoittelin vain neljä kertaa viikossa koska käyn kuitenkin kokopäiväisesti töissä 40 tuntia viikossa, mutta saamme itse päättää työajat joten siirsin työaikaa 9.30:stä 8.00:aan ilman lounastuntia (Espanjassa tunnin palkaton lounas on yleensä pakollinen, joten työpäivät ovat 9 tuntia), nin pystyin menemään treeneihin 17.30 joka päivä. Ensimmäisten viikkojen kehitys oli ihan uskomatonta vaikka tulinkin treeneihin joka päivä väsyneenä pyöräiltyäni lähes 10km päivän aikana ja pikkuhiljaa tavoitteet rupesivat nousemaan siitä Kalevan Kisojen rajasta. Parin viikon harjoittelun jälkeen reväytin takareiden, ja ödeemaa ja tulehdusta oli kaikkialla lonkan ympärillä. Onneksi FC Barcelonan urheilijana saamme käyttää heidän harjoituskeskus Ciutat Esportiva Joan Gamperin tiloja ja lääkärille ja magneettikuviin pääsin todella nopeasti. Aitoja en pahemmin pystynyt juoksemaan, mutta 100% juoksua lukuunottamatta pystyin tekemään suurimman osan treeneistä.
Ensimmäinen kisani oli 7. toukokuuta Katalonian seurojen mestaruuskisoissa. En olisi halunnut kisata vielä alle kahden kuukauden harjoittelun jälkeen, mutta halusin edustaa uutta seuraani, joten vaikka 28. huhtikuuta FC Barcelonan lääkäri sanoi etten saisi juosta kahteen viikkoon ollenkaan, päätin juosta kisoissa. En pystynyt harjoittelemaan pahemmin kahtena edellisenä viikkona, mutta ajattelin, että jos juoksen alle 14 sekuntia, voin olla todella tyytyväinen. Ennen kisaa söin särkylääkkeitä ja laitoin takareiteen ibuprofeiini voidetta ja mitä vain mikä voisi auttaa sen kipuun. Ensimmäinen starttini viiteen vuodeen jännitti niin paljon, että reaktioaikani oli aivan järkyttävä ja aidat meni huomattavasti korkeammalta kuin oli tarkoitus. Aika oli silti 13.80 ja sillä sain maksimipisteet FC Barcelonalle, joten vaikka reppuni ja koko omaisuuteni lähtikin omille teilleen kisojen aikana, sain siitä huomattavasti uskoa, että pystyn juoksemaan paljon kovempaa tänä kesänä.
Seuraavaan kahteen viikkoon en juossut aitoja ollenkaan takareiden takia, mutta muuten treenit sujuivat. Tein enkkoja puntilla ja treenaaminen oli hauskaa. Siitä seuraavat kaksi viikkoa kisoihin asti minulla oli nielutulehdus ja olin sairaslomalla monta päivää. En palautunut treeneistä ja muutama päivä ennen kisoja mietin voinko juosta ollenkaan. Seuraava kisa olikin 3.6 Salamancassa, johon matkustimme 12.5 tuntia edellisenä päivänä. Treenien perusteella odotin pystyväni juoksemaan jopa noin 13.2-13.3, koska en ollut koskaan juossut treeneissä yhtä kovia aikoja aidoilla, mutta noin pitkän matkustamisen jälkeen odotukset olivat vähän matalammat. Alkuerissä oli aivan vetelä olo ja se näkyi juoksussakin, mutta silti aika oli 13.50. Finaali oli 45 minuutin päästä ja sen ensimmäiset seitsemän aitaa olivat huomattavasti nopeammat. En kuitenkaan ihan hallinnut tätä vauhtia ja löin polven aitaan niin kovaa että jouduin loikkimaan seuraavalle aidalle. Seuraavat kaksi väliä meni loikkien ja vielä viimeinen aitakin tuli pahasti kolahtaneen polven mukaan, enkä ymmärrä miten selviydyin maaliin. Ajattelin ajan olevan lähemmäs 14 sekuntia, enkä voinut uskoa ajan olevan 13.56 vaikka katsojien mukaan lähes pysähdyin seitsemännelle aidalle. Hetken ajattelin olleeni toinen ja juosseeni 14 sekuntia.
Aika on tällä hetkellä Suomen paras, tosin varmasti vain siihen asti että Nooralotta Neziri juoksee kisan maaliin 🙂 Ajat 13.80, 13.50 ja 13.56 ovat parhaat kauden avaukseni ikinä. En vieläkään oikein käsitä kuinka voin juosta näin hyvin alle kolmen kuukauden harjoittelulla. Ennen opiskelin (joka on helpoin vaihe urheilijan elämässä) tai vain harjoittelin, enkä ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa. Nyt olen töissä 40 tuntia viikossa ja pyöräilen yli 10km joka päivä töihin ja treeneihin, joka ei varmasti auta pikajuoksijaa kun jo verkan aikana on väsynyt. Lisäksi takareiteni on vaivannut melkein koko ajan. Ainoat erot aiempaan on, että olen täysin terve ja treenit ovat erilaisia. Ennen kropassani oli tulehdustila päällä koko ajan sairauksieni takia, mutta nyt tuntuu että jokainen päivä kehittyy.
Seuraava kisani on Paavo Nurmi Games Turussa ja sen jälkeen Kuortaneen Eliittikisat. Paavo Nurmi Games on World Challenge tänä vuonna, ja olen vain innoissani päästessäni juoksemaan World Challengeen, mitään odotuksia kovista ajoista Suomen kylmässä kelissä ei ole. Sen jälkeen ohjelmassa on Katalonian mestaruuskilpailun ja muita kisoja täällä Espanjassa.
Treeniryhmäni ja valmentajani ovat aivan mahtavia, ilman heitä en olisi varmaan koskaan kisannut enää. Ryhmässäni on loistavia urheilijoita, jotka ovat hyviä harjoituskavereita. Valmentajani on kannustava ja hänen harjoituksensa ovat erilaisia mitä olen koskaan tehnyt, mutta pidän niistä todella paljon ja uskon niiden sopivan itselleni loistavasti. FC Barcelonan edustaminen ja usko minuun tietenkin antaa lisäksi motivaatiota jatkoon ja olen päättänyt harjoitella tosissani ensi vuotta varten. Päätin Suomessa pysytellä pääkaupunkiseudulla ja edustaa HIFKiä tästä lähtien! Tänä vuonna olen vain onnellinen päästessäni juoksemaan terveenä, ensi vuodelle sitten kovemmat tavoitteet.
Huhtikuu 2015
Sanomatta on selvää, että olen viimeiset yhdeksän kuukautta ollut liian sairas harjoittelemaan. Minulta kysytään koko ajan, koska aion taas kilpailla. Juuri nyt olen vain iloinen, että olen niin terve kuin minun tapauksessani voi olla. Jaksan liikkua ulos talosta, minulla ei ole ensimmäisen kerran vuosiin mitään kipuja, pystyn hengittämään ilman kovaa kipua ja pystyn myös ensimmäisen kerran vuosiin nielemään ruokaa ilman, että joudun miettimään tukehdunko siihen. Käyn treenailemassa milloin huvittaa ja mitä huvittaa.
Syyskuu 2014-Helmikuu 2015
Olin ollut koko kesän töissä Timanttiliigoissa ja EM-kisoissa ja tehnyt usein yli 20 tunnin työpäiviä. Tulin kipeäksi, mutta luulin sen vain johtuvan liiasta työmäärästä. Kuume ei kuitenkaan laskenut puoleen vuoteen ollenkaan ja kurkkukipu jatkui saman ajan. Nenäni on ollut vuosia tukossa ja nenästäni poistettiin luuta, jotta voisin hengittää paremmin. Se auttoi oloa, mutta laaja neljän tunnin leikkaus paikallispuudutuksessa ja siitä toipuminen oli rankkaa. Leikkaus auttoi toistuviin poskiontelontulehduksiin, mutta kuume ja kurkkukipu jatkuivat. Joka kerta kun nousin sängystä kuume rupesi nousemaan ja nielemisongelmani ja vatsakipuni alkoivat pahenemaan. Vatsakipuni ovat jatkuneet viisi vuotta ja kipu niissä on pahempi, kuin mikään koskaan kokemani kipu. Luun katkaiseminen on pientä särkyä tähän verrattuna. Haluan vain maata lattialla ja itkeä. Nieleminen kävi vaikeammaksi koko ajan ja taas jouduin sairaalaan tähystykseen. Tähystyksessä näkyi vain krooninen tulehdus ruokatorvessa, niin kuin jo muutaman vuoden ajan. Vietin yli puoli vuotta suurimmaksi osaksi sairaalassa käynteihin. Kaikki mahdolliset sairaudet testattiin verikokeilla, mutta mitään selitystä ei löytynyt. Kolmeen kuukauteen en pystynyt syömään kuin muusia tai nestemäisiä ruokia. Jopa veden nieleminen oli kivuliasta ja vaikeaa. Olen meinannut tukehtua niin useita kertoja, että se tuntuu jo lähes normaalilta, mutta marraskuussa ensimmäisen kerran luulin oikeasti kuolevani tällä kertaa. Palomiehet ennättivät kuitenkin paikalle nopeasti ja ambulanssin tehtäväksi jäi vain tarkkailla hetken korkeaksi nousseita verenpaineitani. Samaan aikaan ruoka-aine allergiani pahenivat. Yleensä olen tiennyt mille olen allerginen, koska suuni rupeaa kirvelemään ja huuleni turpoamaan melkein kaikista vihanneksista ja hedelmistä, tämä johtuu angioedemasta. Kaikki allergiat eivät kuitenkaan ole näin helposti todettavissa. Marras- ja joulukuussa olin niin sairas, että jääkaapille käveleminen tuntui mahdottomalta. En jaksanut olla hereillä kuin pari tuntia päivässä ja parinkin askeleen käveleminen rupesi huimaamaan. Kaikki ruoat aiheuttivat allergiaoireita, kuten suun kirvelemistä, huulien turpoamista, ihottumaa käsissä ja pahaa mahakipua.
Ruokatorven ja kuumeen diagnoosi
Joulukuussa vihdoin sain diagnoosiksi nielemisongelmiin eosinofiilisen ruokatorven tulehduksen. Se on harvinainen parantumaton krooninen immuunisysteemin sairaus, joka johtuu allergioista. Eosinofiilinen esofagiitti aiheuttaa nielemisongelmia, ruoan juuttumista ruokatorveen ja närästystä. Ainoa toimiva hoito on ruoka-aineiden välttäminen, joille on allerginen. Sen lisäksi testattiin lääkehoitoa kolmen kuukauden ajan. Verikokeissa minulla on näkynyt vain heikentynyt immuunijärjestelmä ja korkeat allergia vasta-aineet. Diagnoosin jälkeen ruoka-aine allergiani testattiin ja selvisi, että olen allerginen lähes kaikelle. Kaikelle paitsi lihalle, riisille ja maissille. En voi syödä viljoja, suurinta osaa hedelmistä ja vihanneksista, pähkinöitä, maitoa tai kananmunia. Ruoka-aineiden lisäksi kaikelle ulkona kasvavalle, eläimille ja todella allerginen pölypunkeille. Lopetin saman tien kaikkien viljojen syömisen (joille olin kaikille allerginen) ja muiden allergisoivien ruoka-aineiden syömisen ja oloni rupesi paranemaan. Yli puoli vuotta kestänyt kuume loppui. Pystyin syömään taas kiinteää ruokaa. Viljat näyttivät aiheuttaneen koko kehooni tulehduksen.
Heinäkuu 2014
Toukokuussa revennyt takareisi parani hyvin ja olin päässyt harjoittelemaan. Olin aloittamassa kisaamaan pian, kun tein viimeisen aitatreenin Pariisissa Pascal Martinot-Lagarden kanssa. Hän käski minua tekemään harjoituksen, jota tiesin etten välttämättä pystyisi tekemään, mutta täytyyhän sitä maailman parasta aitajuoksijaa uskoa. Ensimmäinen juoksu menikin yllättävän hyvin ja sanoin, että olen niin väsynyt, etten usko pääseväni aitojen yli seuraavalla. Pascal laittoi kuitenkin juoksemaan ja enhän sitten päässytkään aitojen yli ja kaaduin niin pahasti, että en kävellyt muutamaan päivään turvonneen polven kanssa. Magneettikuvissa ei näkynyt kuin mustelmaa lihaksissa ja reisiluussa, joten ajattelin, että eiköhän tämä tästä vielä parane loppukesään mennessä. Polvi kuitenkin jatkoi turpoamista ja kahden kuukauden päästä siitä jouduttiin poistamaan reilusti nestettä. Kesä oli tietenkin jo ohi tässä vaiheessa.
Kevät 2014
Harjoittelu sujui todella hyvin. Malagassa etelänleirillä juoksin aitoja paremmin kuin koskaan, jokin vain klikkasi telinelähdöissä ja se huonoinkin osa juoksustani sujui loistavasti. Tietenkin minun tuurillani leirin viimeisessä harjoituksessa reväytin takareiteni. Reisi oli sen verran kipeä, että menimme vielä lääkärille samana iltana, joka jo takareidessä näkyvää kuoppaa katsomalla totesi, että nyt on revennyt reisi kunnolla. Ultraääni kuvauksessa näkyi neljän sentin repeämä. Seuraavana päivänä lähdinkin Malagasta Suomeen lentokentän läpi pyörätuolilla jälleen kerran.
Rintalastan diagnoosi
Rintalasta kipeytyi taas enemmän keväällä. Kortisonipistokset auttoivat aina vähäksi aikaa, mutta jopa hengittäminen teki kipeää. Lääkärit pohtivat pitkän ajan hoitovaihtoehtoja, joita oli koko rintalastan poisto ja todella vahvojen kipulääkkeiden syöminen, mutta koko ajan lääketokkurassa oleminen ei olisi hyvä vaihtoehto sekään. Olin käynyt jo monessa eri sairaalassa, eikä niidenkään ylilääkärit keksineet diagnoosia. Kesäkuussa tuttu lääkärini sanoi, että sehän on selvä Tietzen oireyhtymä. Kukaan aiemmista lääkäreistä, jotka olivat rintalastaa yli kolme vuotta tutkineet, eivät olleet edes miettineet tätä vaihtoehtoa. Tietzen oireyhtymä on hyvänlaatuinen tulehdus kylkirustoissa, joka aiheuttaa sydänkohtauksen kanssa identtistä kipua ja usein aluksi diagnosoidaan väärin sydänkohtaukseksi. “Kipu pahenee hengittäessä. Syndrooma on todella kivulias, jopa täysin lamauttava. Se on hyvänlaatuinen ja normaalisti paranee 12 viikossa, tosin se voi olla krooninen. Kipu on identtistä sydänkohtauksen kanssa ja voi aiheuttaa hyperventilaatiota, ahdistuskohtauksia, pyörtymistä, paniikkikohtauksia ja väliaikaista halvaantumista.” Magneettikuvat ja kaikki oireet täsmäsivät täysin. Tosin minulla tulehdus oli jatkunut yli kolme vuotta. Kipu paheni koko ajan, kunnes heinäkuussa kuudennen kortisonipistoksen jälkeen kipu loppui lähes täysin.
Tammikuu 2014
Tutkimukset jatkuivat eri sairaaloissa tammikuussa. Rintalastasta testattiin voisiko siinä olla esimerkiksi virus jota on löydetty ainoastaan delfiineiltä. Mitään ei selvinnyt. Joulukuussa kipeytynyt takareisi esti harjoittelua ja magneettikuvissa löydettiin reisiluun yläosasta nestettä, joten päätettiin pitää kuuden viikon tauko harjoittelussa. Joulukuussa jo neljä vuotta jatkuneet nielemisongelmani pahenivat ja jouduin tähystykseen, kun ruokaa jäi kiinni ruokatorveeni. Tästä lisää myöhemmin.
Marraskuu 2013
Lääkärit on perunut diagnoosejaan ja keksinyt uusia ja perunut uudestaan joten oon vaan käynyt tutkimuksissa (ja viettänyt muutamia vuorokausia sairaalassa) ja treenaillut. Valmentaja ajatteli että mitähän tästä tulee kun lähdettiin alle nollasta liikkeelle, mutta jotenkin kummasti, vaikka en edes voi tehdä mitään hengästyttävää tai nostella käsillä mitään, niin olen mennyt eteenpäin todella paljon koko ajan, ja olen juossut nopeampaa lenkkareilla kuin ikinä piikkareilla. Oli ajatuksena, että hyvä jos kesällä voisi kisata, mutta saattaa olla, että jo hallissa juostaan. Kortisonipistokset rintalastaan ovat auttaneet todella paljon, pystyn jo hengittämään normaalisti, mutta silti pitää olla varovainen treenien kanssa, varsinkin kun verikokeiden mukaan immuunijärjestelmäni ei ole aivan kunnossa ja luut ovat niin heikkoja. Mut on siirretty jo moneen eri sairaalaan, seuraavaksi vaikeiden infektiotautien klinikka rupeaa selvittämään mikä on vialla kun muut poliklinikat ja ylilääkäreiden ongelmameetingit ovat todenneet että eivät tiedä. Selvisi röntgenistä randomisti, että olen reväyttänyt olkapään vuosi sitten pois paikoiltaan..kuvittelin, että oli vain vähän kipeä lihas..ehkä kipukynnys kasvanut vähän liian isoksi. No sillä aikaa kun odotellaan lääkärien päätöksiä, tuntuu uskomattoman mukavalta juosta kun pystyy ilman kipua ja rikkinäisiä jalkoja juoksemaan, joka mulle on niin harvinaista, ja kehittyä niin paljon koko ajan. Ehkä hallissa nähdään mitä tästä vielä tulee.
2013
Ajattelin jatkaa kirjottelua nyt (elokuu 2013). Näköjään on paljon asioita jotka voivat vielä hajota. Reväytin etureiden kaksi kertaa viime syksynä, mutta treenaaminen meni silti hyvin. Olin paljon kipeänä niinkuin olen ollut koko ajan myyräkuumeen ja mykoplasman jälkeen, mutta pystyin harjoittelemaan. Maaliskuussa tuntui treeneissä todella hyvältä, mutta kaaduin ja satutin polveni niin pahasti, että siinä meni pari kuukautta saada se kuntoon. Samaan aikaan rintalastani joka on ollu kipeä helmikuusta 2012 asti rupesi sattumaan enemmän enkä voinut tehdä yhtään yläkropan punttia (en ollut voinut tehdä rinnallevetoa tai muuta painavaa liikettä jossa tarvitsee käsiä toukokuusta 2012). Ajattelin ettei se haittaa mitään. Etelänleirillä Espanjassa pystyin vihdoin juoksemaan aitoja kipeän polven kanssa. Viimeisessä treenissä nyrjäytin nilkkani kävellessäni pois kentältä. Sekin oli kunnossa parissa viikossa, mutta tässä vaiheessa rintalasta oli jo niin kipeä että hengittäminen sattui. Magneettikuva pari kuukautta aikaisemmin näytti vain luu turvotusta. Toukokuussa magneetti sanoi, että rintalastan luiden väli on laajentunut, luiden reunat ovat epämääräiset ja laajalla alueella rintalastaa ja kylkiluita on turvotusta. Sitten katsottiin tietokonetomografia joka sanoi niinkuin magneetti, että luiden väli on leventynyt, nivelpinnat ovat röpelöiset, rosoreunaiset ja skleroottiset. Luut olivat myös skleroottiset. Sitten otettiin koepala, jotta nähtiin ettei siellä ole mitään pahoja soluja. Ei näkynyt kuin krooninen tulehdus. Diagnoosi oli, että minulla on ollut krooninen reaktiivinen niveltulehdus mykoplasmasta ja myyräkuumeesta alkaen yli 1.5 vuotta joka nyt syövyttää niveliä ja luita. Kuulemma ei ole ennen saatu sitä niistä, mutta siitä johtuu ja on harvinaista saada niveltulehdus kyseiseen niveleenkin. Koska mulla ei olisi ollut jotain harvinaista. Luut ovat jo niin epämuodostuneet etteivät ne todennäkoisesti enää ennalleen palaa, mutta tulehduksen leviäminen lopetetaan kortisoni pistoksilla ja kemoterapialla (normaali reuman hoito). Ei juoksemista vähään aikaan, mutta ainakin pääsen kivusta eroon 🙂
PS. Hyvä asia niin paljon kipeenä olemisesta oli että valmistun urheilujournalismin maisteriksi erittäin hyvillä arvosanoilla. Kaikesta pitää löytää positiivista 🙂
2012
Hallikaudella ensin sairastuin mykoplasmaan ja heti suomeen saavuttuani myös myyräkuumeeseen. En voinut harjoitella ollenkaan, mutta menin silti juoksemaan SM-hallit joissa olin 4. samalla ajalla pronssimitalistin kanssa, monen kuukauden sairastelun jälkeen. Kesän alussa juoksin EM-kisojen B-rajan 13.46 ja reväytin jalkapohjasta lihaksen joka lopetti kauden. Tulin samaan aikaan uudelleen kipeäksi, olin kipeänä lähes 5 kuukautta ja vieläkin on selvittämättä mikä oli vikana.
Tiivistys: En tiedä, mikä vielä voisi hajota, joten toivotaan, että tämä vuosi sujuisi uuden valmentajan kanssa hyvin. Kaikki pikku vammat jätin tarinasta pois, niistä saisi monta sivua tekstiä. Kuuden vuoden niin pahan selkäkivun jälkeen, kun en pystynyt istumaan tai seisomaan kivutta ja kahden vuoden epävarmuuden jälkeen, kun en tiennyt, pystynkö enää koskaan juoksemaan, olen vain iloinen, koska pystyn juoksemaan. 🙂
2011
Hallikausi alkoi todella hyvin huolimatta penikoitten takia vaikeasta treenikaudesta. Juoksin reilun ennätykseni ensimmäisessä kisassa, joka oli kotimainen kärkitulos siinä vaiheessa. Tämä aika jäi koko hallikauden Suomen tilaston 2. ajaksi. Ensimmäisen kisan jälkeen, johon olimme valmistautuneet juoksemalla 20x200m eli ei herkistelty yhtään, penikat tulivat taas todella kipeiksi. Pystyin harjoittelemaan ehkä kerran viikossa ja juoksin kohtuu hyviä aikoja silti. Neljännen kisan jälkeen en pystynyt kivulta enää kävelemään ja hallikausi loppui siihen. 3 kuukautta jouduin lepäämään, koska penikat eivät vain parantuneet. 3 kuukauden täyslevon jälkeen kesäkuun alussa päätin, että en voi kisata koko kesänä, jos en nyt rupea harjoittelemaan vaikka sattuisi. En voinut tietää parantuisivatko penikat levolla. 3 viikon treenaamisen jälkeen aitakarnevaaleilla sivusin ennätystäni, vaikka kompuroin viimeiset 3 aitaa. Voimat eivät riittäneet juoksemaan loppuun. Tai vastatuuleen. Kaikissa muissa kisoissa juoksin vastatuuleen. Penikat olivat vielä kipeät ja jos haluaisin, että ne leikataan, pitäisi jättää Kalevan kisat väliin, jotta voisin lentää ajoissa kouluun. Molemmat penikat leikattiin ja takareisi samalla (joka oli häirinnyt 2 vuotta enkä voinut tehdä täysillä pikatreeniä, mutta tämähän oli kaiken muun seassa pikku juttu). 6 viikkoa leikkauksesta ja juoksin ilman kipua ehkä ensimmäistä kertaa ikinä! 🙂
2010
Treenivuosi meni hyvin selän kanssa, vain pieniä ongelmia ja kipuja oli. Syksyllä reväytin reiden ja maaliskuussa sain rasitusmurtuman jalkapöytään ja siinä oli se kilpailuvuosi. Syksyllä pystyin harjoittelemaan hetken hyvin kunnes penikat tulivat kipeäksi. Treenasin pari viikkoa ja jouduin ottamaan viikon lepoa. Joulukuussa ensimmäisessä kisassa juoksin ennätykseni 60 metrin aidoissa vasta kahden viikon aitatreenien jälkeen.
2009
Parin viikon päästä pystyin jo juoksemaan vaikkakin jalan nosto oli vielä vaikeaa kun kaikki lihakset olivat kadonneet. Kolmen kuukauden kuluttua juoksin jo lähelle ennätystä, vaikka en pystynyt yli 1,5 vuoteen treenaamaan. Kesällä edustin Suomea alle 23-vuotiaiden EM-kisoissa. Kaaduin treeneissä juuri ennen niitä ja polvi tuli niin kipeäksi, etten jatkanut kilpailemista sen jälkeen.
Joulukuu 2008
Joulukuussa 2008 suomalainen lääkäri meni kansainväliseen selkärankakonferenssiin johonkin päin Eurooppaa ja oli siellä konsultoinut ruotsalaista entistä alppimaajoukkueen lääkäriä (jonka nimeä en muista, haluaisin tosin selvittää ja kiittää), joka oli sanonut, että hän voisi kokeilla jotain selälleni. Illalla sain puhelun ja rupesin saman tien varaamaan lentoja Tukholmaan seuraavaksi päiväksi, vaikka ei ollut minkäänlaista varmuutta, auttaisiko operaatio ja vakuutus ei sitä korvaisi. Hän otti minut vastaan ylimääräisenä klo 20 ja ensiksi kokeili vain puuduttaa hermot fasettinivelen ympäriltä (jossa oli todettu pientä kulumaa, mitään muuta ei koskaan magneettikuvissa todetta). Saman tien pystyin liikuttamaan taas vasenta jalkaani, en tosin paljoa koska jalassa ei ollut enää minkäänlaisia lihaksia. Tämän jälkeen hän poltti hermot kolmen fasettinivelen molemmin puolin ja sanoi, että ne voivat kasvaa takaisin parin vuoden kuluttua tai ei koskaan. Hän sanoi myös, että hän ei haluisi että joutuisin maksamaan, koska kukaan muu lääkäri ei ollut osannut auttaa, mutta pakko tehdä bisnestä, joten lasku tulee perässä. Laskua ei koskaan tullut.
2008
Vuonna 2008 en pystynyt harjoittelemaan ollenkaan. En pystynyt edes kävelemään portaita, koska en voinut nostaa vasenta jalkaani ollenkaan selkäkivun takia. En myöskään pystynyt seisomaan tai istumaan enempää kuin 5 minuuttia ilman järkyttävää kipua. Tämä oli jatkunut jo 14-vuotiaasta. Syksyyn 2008 mennessä olin käynyt jokaisella mahdollisella lääkärillä ja kukaan ei osannut sanoa, miten selkäni voisi korjata. “Maailman paras urheilukirurgi” Sakari Orava sanoi, että minun kannattaisi harkita siirtymistä pingiksen peluuseen, koska en enää koskaan voisi juosta. En kuitenkaan tätä uskonut ja jatkoin jonkunlaista harjoittelua koko ajan. Aitajuoksumaajoukkueen lajivalmentaja totesi: “Hyvä että sinä uskot itseesi”, vaikka kukaan muu ei uskonut, että voisin juosta. Joka päivä tulin “treeneistä” (joissa en paljoa mitään voinut tehdä) kotiin ja rupesin itkemään.
2007
Kausi oli vaikea, mutta parempi. 19-vuotiaana olin voittanut jo 4 nuorten Suomen mestaruutta. Harjoitusvuosi meni tosi hyvin, mutta juuri ennen ensimmäisiä kisoja reväytin reiteni. Juoksin kuitenkin 3 viikkoa revenneellä reidellä hyviä aikoja ennen kuin vihdoin reidessä todettiin 4 senttiä pitkä ja 2 senttiä leveä repeämä. Samaan aikaan satutin ranteeni, joka vasta kesän lopussa todettiin täysin hajonneeksi ja leikattiin. Junioreiden EM-kisoissa juoksin kyettyäni taas treenaamaan 3 viikkoa, mutta ranne puudutettuna ja teipattuna. Selviydyin finaaliin jossa otin varaslähdön, koska ranteeni oli tunnoton enkä pystynyt pysymään telineissä tarpeeksi pitkään yhdellä kädellä. Pari viikkoa myöhemmin sain pronssia Kalevan kisoissa ajalla, jolla olisi seuraavana vuonna saanut hopeaa ja sen jälkeen voittanut joka vuosi. Nämä olivatkin viimeiset Kalevan kisat joihin olen pystynyt osallistumaan. Voitin myös Pohjoismaiden mestaruuden.
2006
Seuraava vuosi oli todella vaikea ja treenaaminen oli joskus mahdotonta selkäkivun takia. 18-vuotiaana 19-vuotiaiden MM-kisoissa Pekingissä en pystynyt edes verryttelemään kunnolla, koska selkään sattui niin paljon, ja treenaamaan pystyin harvoin, mutta silti selvisin välieriin (joissa kaaduin).
2005
17-vuotiaana voitin ensimmäisen Suomen mestaruuteni ja edustin Suomea nuorten MM-kisoissa Marrakeshissa Marokossa selviten välieriin. Tämän jälkeen selkäni tuli jälleen todella kipeäksi, siihen asti se oli ollut siedettävää kipu, tosin istuminen ja seisominen sattuivat aina.
2002
Kaikki alkoi kun 14-vuotiaana hallissa juoksin 14-vuotiaiden Suomen ennätyksen 60 metrin aidoissa (se rikottiin tosin seuraavana vuonna). Pari viikkoa tämän jälkeen vasen nivustaive rupesi sattumaan enkä voinut nostaa vasenta jalkaa. Lääkäri määräsi kahden kuukauden täyden levon joka 14-vuotiaalle tuntui ikuisuudelta. Kahden kuukauden jälkeen pystyin juoksemaan, mutta selkäni rupesi sattumaan. Pystyin kuitenkin jotenkuten juoksemaan 14-vuotiaasta 17-vuotiaaksi.